Minä olen se naapurin naimisessa oleva nainen, joka silmät punaisina käy lähikaupassa. Elämä tuntuu olevan toivotonta eikä valoa näy. Mies sentään jaksaa ymmärtää, tukea, lohduttaa. Vaikka on itse tässä samassa sopassa. Olemme olleet naimisissa neljä vuotta eikä toivottua perheenlisäystä ole tullut.

Kaksi kertaa plussaa, kaksi kertaa menetetty elämänalku. Kaksi kertaa itkua, raivoa, epätoivoa, surua, pohjattomuutta... Mitä sitä osaa sanoa muille. Kun olet iloinnut raskaudesta ja kertonut siitä lähipiirille. Sitten kerrot, että kesken meni. Kaikilla ystävilläni on lapsi. Ihan kaikilla. En tunne yhtään lapsetonta.

Kun kolme vuotta olemme yrittäneet ja tulosta ei ole tullut, alkavat sukulaiset ja ystävät pikku hiljaa udella milloin meille tulee pikkuisia. Niin, milloin?

Ajattelin purkaa mieltäni päiväkirjaan. Olkoon se blogi-muodossa. Helppo olla mukana minne menenkin. Eikä kukaan tuttu pysty tätä lukemaan. Ennen kuin pystyn tästä puhumaan, kirjoitan ajatukseni. Selvittääkö se tätä tuskaa? En tiedä. Ehkä se helpottaa. Vastauksia tuskin saan.