Kun on se aika kuusta taas, niin olo ei ole hääppöinen. Tunteet pinnassa vielä herkemmin.

Sairaalasta ei mitään positiivisia uutisia. Tai se, että luomuraskaus on mahdollista 50- 50 suhteella. Mitään varmaahan ei voida koskaan sanoa. Ja onhan sekin positiivista, että mussa ei sinänsä ole mitään vikaa. Ei vain ole tullut raskaaksi, syytä ei nyt vaan tiedetä. Mutta eipä tuo ole nyt todellakaan päälimmäisenä mielessä. Kyllä se on oma rakas mies. Syöpä-tutkimukset jatkuvat, sillä lääkärit pelkäävät, että syöpä olisikin levinnyt! Ei helvetti. Mä en kyllä kestä sitä, jos pahin mahdollinen uhka toteutuu. Mies yritti olla positiivinen, mutta mä en pysty. Mun mieli on niiiiin maassa. Varsinkin, jos lääkäreiden epäily imusolmukesyövästä osuu oikeaan. Miksi elämän pitää olla tällaista? Ollaanhan me vaikeita aikoja koettu ennenkin, mutta pitääkö tulla jotain näin kaameaa? Ehkä olisin lapsettomuuden jotenkuten kestänyt, sillä hoitojen jälkeenkin on mahdollisuus adoptioon, jos voimavarat riittävät. Ihan samalla tavalla rakastaisin sitä adoptiolasta. Mutta että syöpä miehellä. Jos mies kuolee, mitä mulle jää? Pohjaton suru ja epätoivo, yksinäisyys. En selviäisi siitä millään.

Argh. Alkaa itkettämään ja oon töissä. Pakko ryhdistäytyä. Miten jaksan täällä hymyillä? En edes voi itkeä salaa vaikka vessassa, sillä mun naamasta näkee heti jos oon itkenyt. Naama on niin punaisen kirjava ja silmät turpoavat heti. Mä tahdon kotiin! Mä haluan mun miehen kotiin!!!!!!!!!