Täällä edelleen. Miehen tilanne ei olekaan niin synkkä kuin aluksi luultiin. Hoitoja aloitetaan vasta suunnittelemaan eikä kuulemma ole henki vaarassa (hmm... niinhän sitä aina sanotaan...).

Mutta siis positiivista nyt on se, että sädehoitoja ei aloitetakaan. Syöpäkasvaimet saatiin poistettua kaikki viime viikon alun leikkauksessa ja lääkäri haluaa nyt kuukauden kuluttua tehdä uudet kokeet onko syöpäsoluja vielä jossain. Nyt siis näyttäisi siltä, että ei ole ja ainoastaan lääkitystä käytetään hoitomuotona. Mutta se siis saattaa muuttua vielä. Itse olen vieläkin vähän pihalla näistä asioista, koska en ole mitenkään perillä näistä terveys-jutuista. Siis kaikenmaailman hoidoista ja muista. Olen jotakin lukenut, mutta jotenkin asiat on mun mielestä niin monimutkaisia. Ehkä johtuu siitäkin, että työssäni käytän varmaan kaiken aivojen kapasiteetin pyöritellessä lukuja ja tehdessäni työtä talousasioiden kanssa. Ehkä mun aivot ei pysty ottamaan vastaa näinkin tarkkaa informaatiota ihan vieraasta aiheesta. En tiedä. Jotenkin väsyttää ajatella koko asiaa. Ehkä en halua vieläkään hyväksyä koko miehen sairautta. Jos tuota sädehoitoa joudutaan antamaan, niin se kyllä tietää sitä, että miehen jäljellä olevan kiveksen hedelmöityskyky menee siinä sitten. Näin sen lääkäri sanoi ja sen kyllä tajuan.

No, kierto tai kaksi on siis armon aikaa ja toinen lääkäri suunnitteli mulle jotain lääkitystä, jonka aloitin heti. Tietenkään en muista lääkkeen nimeä, kun olen täällä töissä. Oli jotain sellaista, joka vahvistaa (???) munasolujen "valmistumista" tai jotain. En taas tajua asiasta mitään, mutta olikohan se nyt niin, että olis ne tai se munasolu parempi/valmiimpi ottamaan vastaan niitä siittiöitä. Öh... Jotenkin noin. Ihan pitää miettiä.

Mies pääsi viime viikolla kotiin ja leikkausalue on toki arka, mutta kyllähän me jo innokkaina harrastettiin peti-puuhia. Mutta ei liikaa ettei mies rasitu. Tokikaan en ota stressiä asiasta. Olen onnellinen, että mieheni on elossa ja loppujen lopuksi kaikki menee parhain päin. Toivottavasti ainakin.

Tämän edellisen keskenmenoni jälkeen alkanut kriiseily parisuhteessa näyttäisi olevan sikäli ohi, että ainakin puhumme toisillemme ja molemmat ovat tajunneet kuinka paljon sitä toista rakastaakin. Ja että pääasia tällä hetkellä on kuitenkin se, että elämä jatkuu ja saamme nauttia toisistamme. Itse en enää stressaa lapsettomuudesta, vaikka kivahan se olisi äidiksi tulla. Mutta ei mulla, eikä meillä, ole mitään kiirettä. Jos nyt ei tärppää, niin ei sitten. Näin on joku ylempi taho sitten päättänyt. Kuka tietää tulenko luomusti raskaaksi vai alkaako meillä lapsettomuushoidot jossain muodossa. Enhän mä adoptiotakaan unohda! Sekin kyllä on pitkä ja kivinen taival kuljettavaksi, mutta yksi varteenotettava vaihtoehto. Todellakin!

Mutta nyt mä rupean stressaamaan töistäni, sillä olin viime viikon saikulla. Miehen luona ensin sairaalassa ja sitten kotona häntä hoitamassa. Mies on vielä töistä pois maaliskuun loppuun!!! Hurjaa. Eikä urheillakaan saa vähään aikaa, kevyttä lenkkeilyä voipi kohta harrastaa.

Puuh, nyt niitä töitä, joita on kertyny viikossa ihan liikaa.

Auringonsäteitä kaikille!

Ja iso kiitos taas kommenteista, pitää lueskella teidän blogeja vähän tarkemmin vielä ajan kanssa. Nyt vain pintapuolisesti vilaissut.