Meinasin kirjoittaa miten tapasimme mieheni kanssa, mutta jotenkin en osaa sanoa sitä oikein =) Juttu rupeaa rönsyilemään ja siitä tulisi niin pitkä ettei sitä kukaan jaksaisi lukea. Lyhyesti ja ytimekkäästi: törmäsimme lenkkipolulla, pururadalla. Ja siis ihan oikeasti törmäsimme =oD  Minä kyykistelin lenkkarin nauhaa kiinni ja mies juoksi päälle. Heh, siinä sitten yhdessä kasassa hieman vaivaantuneina. Siitä sitten juttelemaan ja kahvitreffejä sopimaan. Aluksi tavattiin kavereina, mutta aika nopeasti mies rupesi "ehdottelemaan" oikeita treffejä: leffaan, syömään, koti-iltaa kotiruuan kera jne.

Minähän en alkoholia pahemmin juo, niin ei tule kyllä ravintoloissakaan käytyä. Eli harvat seurustelusuhteet ovat alkaneen muualta kuin baarista.

Mutta taas on se aika kuusta. Masentaa, itkettää, töissä ei jaksaisi olla. Vessassa saa juosta yhtenään, kun mun kuukautiset ovat sitä luokkaa ettei mitään rajaa. Yötkin nukun huonosti, kun pelkää ylivuotoja.

Jos olisin raskaana, ei tartteis näistä kärsiä. Tai jos olisin mies. Onkohan miehilllä helpompaa?

Suhde miehen kanssa on entisellään. Mukavaa yhdessäoloa, harrastamista yhdessä ja erikseen. Ulkoilua, tv:n katselua, omissa ajatuksissaan olemista. Mies ei puhu, miltä siitä tuntuu tämä raskaudettomuus. Minä puhun, mutta mies ei kuuntele. Se on meidän suhteen, avioliiton, ongelma. Vaikeista asioista ei puhuta. Mä kyllä puhuisin, mutta ei kukaan tajua. Ystävät ovat niin täynnä omaa perhettään, omia lapsiaan, vauvojaan. Yksi kertoi olevansa raskaana, taas, laskettuaika heinäkuussa. Neljäs tulossa. Ystävän mies rakastaa lapsia, haluaa ison perheen. Ainakin kuusi lasta. Pöh. Ei näytä olevan vaikeuksia toteuttaa unelma. Myönnän, että olen katkera. Haluaisin minäkin.

Mutta mistä tätä vyyhtiä alkaisi purkamaan. Pitäisi kai mennä lääkäriin puhumaan, mutta eipä tuo hoitava lääkäri mitään kommentoinut asiaa kun viimeeksi kysyin. Siis hoitavalla lääkärillä tarkoitan sitä, joka on omalääkäri. Hänelle olen sanonut keskenmenojen jälkeen, että pitäiskö tutkia. Tai voiko tutkia mistä tää johtuu. Sairaalassa kun on tehty kaavinta, niin ei sieltäkään ole otettu kantaa. "Sä oot vielä niin nuori...." Itse en koe olevani enää niin nuori. Kohta täytän 26. Että se nuoruudesta, kun mua nuoremmat ovat jo lapsellisia.

Mun pää on niin sekaisin. Olisi edes yksi ihminen, joka tajuaisi. Siis joku ystävistäni. Uutena vuotena joku kysyi, että joko meille on tulossa perheenlisäystä. Eikö vieläkään, ihmeteltiin kun sanoin ettei vieläkään. Eikö jo kannattais. Sanoin tälle ihmiselle, että kaksi keskenmenoa kokeneena en kyllä edes sanoisi mitään raskaudesta ennen kuin olisin ihan varma asiasta. Ensimmäinen raskaus meni kesken viikolla 12, viime heinäkuussa keskenmeno viikolla 13. Että niinpä niin. Nuohan pitäisi kaiken järjen mukaan olla sellaisia mistä kertoa ja niin olenkin kertonut läheisille siinä kymppiviikon tienoilla.

Jos nyt ikinä enään koskaan tulen raskaaksi, odotan kunnes mahasta selvästi näkee että olen raskaana.

Itseäni muuten syytän keskenmenoista. Mussa pitää olla jotain vikaa, kun vauva ei kehity normaalisti ja pysy kohdussani. Kun satuin puhumaan näin lääkärille, hän sanoi ettei se mikään vauva ole ollut, vaan sikiö. Voi jum....ta. Kuka puhuu raskaana ollessaan SIKIÖSTÄ???? Vaikka kuinka alkuvaiheessa raskaus olisi, en oo ikinä kuullu että odottava äiti puhuis sikiöstä. Ihan on sanottu, että mun vauva, meidän vauva.

Joo, ei näköjään kannattaisi töissä miettiä näitä asioita. Rupeaa itkettämään, tulen kiukkuiseksi.

Vaan nyt mun pitää ajatella mitä teen asian suhteen. Menenkö lääkäriin yksin vai yritänkö saada miehen mukaan. Kai tässä jotain häikkää on, kun mitään ei tapahdu. Miksi pitää yksin tätäkin asiaa miettiä????



ps. Kiitos ensimmäisen postauksen kommenteista! Tiedänhän minä, että lapsettomuus on monella murheena, valitettavasti. Yritän voimieni mukaan käydä lukemassa muiden blogeja. Varmasti saan ajatuksia teiltä mitä tässä seuraavaksi pitäisi tehdä. Toivotan kaikille mukavaa viikkoa ja tsemppiä eloonne! Ehkä tämä vuosi tuo tullessaan meille kaikille sen, mitä toivomme =)