Yritin tuossa pari päivää sitten jo kirjoittaa, mutta jotenkin en saanut tekstiä ulos. Olen lukenut muiden blogeja, en vain kaikille ole jaksanut kommentoida. Anteeksi siitä.

Ihan epäreiluja kohtaloita on meille jokaiselle näköjään tarjottu! Itkuhan siinä tulee, kun lukee keskenmenoista ja silti ihmiset jaksavat positiivisesti ajatella tulevaisuuttaan. Tai joutuu synnyttämään kuolleen vauvan tai mitä kaikkea! Ei vissiin pitäisi lukea muuta kuin positiivisia blogeja, mutta jotenkin sitä hakee tukea muilta kohtalosisarilta.

Mies pääsi nyt viikonlopuksi kotilomalle. Ei tämä ollutkaan niin helppo juttu, tämä lapsettomuus-asia. Tai mitä silloin alunperin ajattelin. Että miksi olen kokenut keskenmenot, vaikka viikot ovat olleet jo ns. hyvät. Ei sitä nyt tutkita. Eikä niin väliä. Miestä tutkitaan ja leikataan ja saa hoitoja. Kun se syöpä ei sitten ollut vain siinä kiveksessä, vaan sitä on imusolmukkeissa tuolla nivustaipeessa. Ja sehän voi sitten levitä kaikkiin imusolmukkeisiin. Kainaloihin ja jopa kaulalle kertoi lääkäri. Miehelle tehtiin tutkimus, jotta selviää onko muissa imusolmuke-paikoissa syöpää ja näyttäisi siltä ettei onneksi ole. Nivustaive leikataan ensi tiistaina ja sitten alkaa vielä kemoterapia varmuuden vuoksi. Ja sitten päälle tietysti solusalpaaja-hoidot. Olen vähän pihalla koko asiasta. Kun ei ole koskaan tarvennut tietää onko esim. kemoterapia ja solusalpaajat jotenkin yhteydessä toisiinsa. Enkä vissiin tiedä vieläkään. Sain kotiin aika paljon lukemista, mutta en ole vielä lukenut sivuakaan. En halua, en jaksa. Haluaisin kieltää koko asian. Ensi viikolla olis tarkoitus tavata joku sairaalan sosiaalityöntekijä ja sitten joku, joka kertoo mahdollisimman yksinkertaisesti mikä on homman nimi.

Mies on yllättävän rauhallinen. Ollaan puhuttu paljon ja mies jaksaa ajatella positiivisesti. Lääkäri painotti sitä, että edelleen ollaan rakastavaisia. Ettei tämä sairaus mitenkään saa estää hellimästä toista. No, tiedänhän mä sen. Ja ehkä tässä jotain ollaan tehty. Mutta varovasti, koska mä pelkään koko ajan! Pelkään, että mies kuolee siihen mun syliini. Vaikka ei kai se mahdollista ole. Eihän hänellä mitään sydän-sairautta ole.

Mutta tänä iltana aion hellitellä miestäni. Oma rakas. Voi että, mulla on ollut häntä ikävä!!! Yksin kotona on kauheaa. Kotiloma päättyy maanantai-aamuna. Mitä mä keksisin? Illalla hyvää ruokaa ja leffan kattomista, ehkä jotain sängyssäkin =) Riippuu miehen voinnista (on muuten nyt päiväunilla..)

Tulikohan multa yhtään järkevää lausetta taaskaan? Ajatukset juoksee nimittäin hirveää vauhtia päässäni. Lähden kohta lenkille, sillä pakkohan tonne auringonpaisteeseen on mentävä.

Kiitos kaikille kommentoijille!
Tsemppiä teillekin kaikissa tilanteissanne! Olette ajatuksissani.